Olen miettinyt useasti, että miksi elämässä on niin jyrkkiä alamäkiä. Tämä on minulle suurin alamäki koskaan. Vasta tässä iässä olen tajunnut, että elämä ei aina ole sitä ruusuilla tanssimista. Päätin eräänä päivänä, että alan pitämään blogia. Kun tajusin oikeasti, että jokainen on syntynyt kuollakseen, päätin ilmaista kaiken itsestäni, ennen kuin menetän mahdollisuuteni siihen. Joskus sitä vain tuntuu, että tekisi mieli luovuttaa. Päästää elämästään irti, ja pudota vain. Pudota siinä toivossa, että joku ottaa vielä kiinni, ja antaa sinulle yhden mahdollisuuden elämään. Kuvitellaan, että elämä olisi yksi suuri peli, jossa on kolme elämää. Jos yhden niistä menettää, jää enää vain kaksi, joka tuntuu tyhjältä. Kun sen toisenkin menettää, alkaa toivo hiipumaan. Voimat alkavat pian kadota kokonaan pois.. eikä jaksa enää tsempata. Mutta toivoa löytyy aina. Sitä ei tarvitse etsiä, kun vain uskoo löytävänsä sellaisen. Kun saa toivoan, menee ainakin hetken hyvin. Mutta mitä se tarkoittaa, kun ihminen oikeasti romuttuu sisältäpäin? Kun tulee arpia.. niin ulkoisia kuin sisäisiä. Sisäiset arvet vihlovat vielä aikuisiässäkin, eikä niitä saa pois millään. Niitä ei voi unohtaa. Ne ovat pysyviä..
Merkinnät RSS-syötteenä